Se on sitten loma!!! Tein vielä eilen (juu-u, oikeesti juhannusaattona) töitä, kun jäi torstaina palaverin vuoksi hommia kesken. Pistin illalla kollegalle viimeiset infot s-postiin ja suljin koneen sekä työpuhelimen kahdeksi ja puoleksi viikoksi. Ihanaaaaa!

Mies on jo mökillä ja me lähdetään perässä maanantaina. Sattuneesta syystä emme menneet sinne vielä juhannukseksi. Töpötelkööt mies siellä mökillä muutaman päivän työstressejään pois ennen kuin menemme. Oltiin siis juhannus kotona. Poika kävi illalla kavereiden kanssa jossain, mutta tuli kotiin jo kahdeksan aikaan. Syötiin uusia pottuja, pihvejä, salaattia ja jälkkäriksi jäätelöä mansikoilla.

Poika odottaa jo malttamattomana mökille pääsyä, mutta ei halua mennä ennen maanantaita, koska pitää kuulemma vielä käydä pääkaupungissa jossain musiikkiliikkeessä katsomassa uutta vahvistinta bassoon. Basso meinaan soi päivä päivältä paremmin pojan kätösissä. Tulevalla yläasteella on musiikkikerho, johon kaivataan basisteja, rumpaleita ja kitaristeja mukaan. Täältä nää bändiläiset tulee, odotelkaa vaan. Mitehän tuo lapsi vielä ehtisi harrastaa yleisurheilua karaten ja soittamisen lisäksi? Ala-asteen liikunnanope oli sanonut pariinkin kertaan, että pojan pitäisi ehdottomasti mennä yleisurheiluporukkaan katsomaan mihin rahkeet riittää. Lähinnä puhutaan lyhyen matkan juoksemisesta. Mä vaan en oikeen ymmärrä tätä nykymeininkiä, kun näiden pientenkin pitäisi treenata jo tosissaan ja useita kertoja viikossa. Siinä ei kovin montaa lajia voi harrastaa, vaikka kuinka tahtoisi. Poika lopetti jalkapallon pelaamisen, kun oli pakko valita karaten ja futiksen välillä (treenit meni päällekkäin). Nyt jos lähtisi yleisurheiluun mukaan, joutuisi todennäköisesti lopettamaan karaten, koska sielläkin tuntuu treenit olevan samoilla päivillä kuin karatessa. Ja tanssiharrastuskin olisi kuulemma edelleen kiva... Bassoa onneksi voi soitella silloin kun ehtii ja haluaa. Paitsi jos saavat jonkun treeniajan kaupungin nuorisotiloista... Niin, ja miksei sitten voi harrastaa joka ilta jotain? Kouluakin olisi hyvä käydä ja saada läksyt tehtyä ja luettua kokeisiin. Ja kavereitakin olisi kiva nähdä. Että tämmöstä.

Olen koko kevään kärsinyt enemmän ja vähemmän jonkin sortin alavatsakivuista. Kesäkuun alussa sain kertakaikkisen tarpeekseni ja varasin ajan lääkäriin. Nyt on tutkittu ja hutkittu, otettu kaikki mahdolliset kokeet, mutta mitään ei löydy. Jollei oireet helpotu, ryhdytään kuulemma tutkimaan selkää (taas!!! selkää on muutama vuosi sitten tutkittu enemmän kuin laki sallii ja vikaa siellä on, mutta ei sen tällaisia oireita pitäisi aiheuttaa). Ja jollei näilläkään selviä mitään, pistetään meikäläinen nielemään letkua... Toisin sanoen tutkitaan koko suolisto läpi. Nyt vaan toivon, että nämä kaikki oireet katoavat, etten joudu sitä letkua nielemään. Sen tulen meinaan tekemään itkun kautta. Kun käyn lääkärissä flunssaisena, en anna koskaan pistää sitä tikkua suuhuni, että lääkäri näkisi kurkkuni paremmin. Nielunviljelyn ottaminen on ehkä kauheita mitä tiedän. Saati sitten, että mun suuhun tungettaisi joku letku... Voi vietävä. Voiskohan sen tehdä nukutuksessa? No, turhaanhan mä tätä etukäteen mietin. Tavoilleni uskollisena vaan stressaan etukäteen.

Edellisessä postauksessani kerroin autoni tehneen tuttavuutta betonitolpan kanssa. Muutama päivä kirjoitukseni jälkeen ajelin jälleen työasioilla Espoossa ja yllätys, yllätys: rekka ajoi edelläni Turunväylää pitkin ja heitti kiven autoni tuulilasiin. Jep, jep. Kiva kiveniskemä tuulilasissa. Ja eikun taas korjauttamaan lasia. (yksi kiven jättämä jälki on jo korjattu aiemmin) Tässä uusimmassa kiveniskemässä on meinaan sellaiset sakarat joka suuntaan, että jos joku niistä lähtee etenemään, joutuu pian vaihtamaan koko tuulilasin. Sanoin töissä pomolle, että taidan siirtyä julkisiin kulkuneuvoihin, koska kaikki kilometrikorvaukset menee auton korjaamiseen. Tai jos on pakko ajella työajoja noin paljon, talo saa kohta hankkia mulle auton. Tosin tuo työsuhdeauto taitaa olla vain pomotason etuja... Tai sitten lopetan vain ajamisen Espoossa, koska nää kaikki tuntuu tapahtuvan siellä! Muutenkin tuo Espoo on niin kummallista seutua, että en tykkää siellä ajella. (Sori vaan Espoolaiset) Ettei vaan johtuisi tuo Espoon kummallisuus siitä, että olen maalainen kaupungissa, kun Espoossa liikun... Törppö mikä törppö.

Nyt tää lähtee päiväunille ennen saunaan menoa. Aurinkoa elämään!!!

Lapsi kunnostautui karaten vyökokeessa toukokuun alussa. Hyppäsi suoraan vihreältä vyöltä siniseen kokeen parhaana junnuna (junnuilla on tuossa välissä vielä ylempi vihreä eli vihreä vyö ja natsa). Vyökokeeseen osallistui seitsemäntoista eri-ikäistä junnua ja poika sai erityismainninnan: erittäin hyvää tekniikkaa ja osaamista sekä postiivista asennetta treenaamista kohtaan. Sitä oli taas äiti niin ylpeä ettei ole edes tosi. Lapseni on lisäksi selviytynyt ala-asteesta kunnialla. Kuudennen luokan kevättodistuksessa keskiarvo 8,4 , joten yläaste odottaa syksyllä. Koulumatka pitenee sadasta metristä noin kolmeensataan metriin. Joutuu kuulemma lähtemään kouluun hirveän aikaisin... Hih, ihan puoli minuuttia aiemmin kuin tähän asti.

Kun nyt kehuin lastani, niin täytynee lisäksi kertoa niitä ei niin kivoja juttuja myös. Kevään aikana on luokan pojat pelanneet salaa korttia rahasta (hirveä hässäkkä vanhempien kesken, kun joku oli velkaa jollekin ja joku kävi kyselemässä rahojensa perään jne), tapelleet luokassa tuoleja heitellen (tässä oma lapseni oli vain sivustaseuraaja ”teki mieli mennä väliin, mutta en uskaltanut, kun olisi vonut sattua”), menneet illalla koulun avoimista ovista sisään ja jääneet kiinni sillä seurauksella, että joku uhkasi ilmoittaa poliisille (kun tulivat tätä illalla kertomaan itku kurkussa, ei voinut muuta kuin ihmetellä, että mitähän vielä...). Tätä viimeistä tapahtumaa kävivät läpi koulussa eikä vanhempia pyydetty mukaan, koska selvisi, että yläasteen nuoriso oli ollut samaan aikaan samassa paikassa ja sotkeneet koulua. Eivät siis nämä meidän kuudesluokkalaiset. Niin, että mitähän nää vielä siinä poikaporukassaan keksiikään!

Itse olen uppotunut lähes täysin työhön. On niin kiire, ettei ehdi mitään. Vai miten se taas menikään? Tarkoitushan oli, että yhtään ylipitkää päivää en tule tekemään enkä muutenkaan stressaa itseäni työllä, mutta koko pakka meni sekaisin, kun osastolta jäi ensimmäinen kollega kesälomalle. Viimeiset kaksi viikkoa ollaan tehty pitkää päivää ja hoidettu myös kollegan duunit. Kohta jään minä lomalle ja sinne jää enää kaksi tyyppiä. Olen aika kauhuissani tilanteesta, koska töitä on tällä hetkellä ainakin viidelle ihmiselle... Ja joudun vielä jättämään omia keskeneräisiä töitäni muille hoidettavaksi, koska lomaani on tasan neljä työpäivää. Jollen sitten tee töitä huomennakin.

Olen työn puolesta ajellut touko- ja kesäkuun aikana Espoossa enemmän kuin ikinä. Ja tutustuttanut autoni Tapiolassa parkkihallissa yhteen betonitolppaan. Ei naurattanut. Parkkeerasin autoa naisen logiikalla auton ja betonipylvään väliin. Koska toisen autoon ei saa törmätä, kolhasin sitten omani siihen hiivatin pylvääseen! Ei naisen logiikka sanonut, että kun kolmannella yrityksellä auto ei taipunut ruutuun vekslaamallakaan, neljättä kertaa ei kannata yrittää. Ja jos tässä kohti saa esittää kysymyksen, niin se kuuluu:mikä hiivatti siinä on, että kaikki parkkeeraavat autonsa AINA kolmesta ruudusta siihen keskimmäiseen ruutuun niin, että kummallekaan puolelle ei varmasti mahdu normaali henkilöauto? Tätä mietin, kun menin ”kolaria” seuraavana päivänä samaan parkkihalliin ja yritin etsiä vapaata parkkipaikkaa. Onneksi autoon vain peltiä ja onneksi autossa on vakuutus. Silti harmitti. Korjaamon pojat saivat hyvät naurut, kun kerroin tolpan tulleen eteeni...

Kesäloma alkaa juhannuksesta. Josko silloin ehtisin päivitellä vähän useammin. Tai sitten ei olla kotona olleskaan. Vielä ei ole tarkkoja suunnitelmia loman varalle. Jollei minua viikon päästä näy tai kuulu, niin: Olen lomalla!

Aika menee niin nopsaan, että voi jehna. Ensi viikon torstaina ollaan jo toukokuussa!

Olen lähinnä keskittynyt työntekoon viime aikoina ja laiminlyönyt siinä samalla blogimaailmaa. No, hengissä kuitenkin ollaan ja ihan hyvissä sielun ja ruumiin voimissa. (kilot ne ei vaan karise, ei sitten millään...) Töissä on pitänyt kiirettä. On projektia, projetkin alaprojektia ja ties mitä proggista. Omat perusduunitkin pitäisi ehtiä hoitaa jollain aikataululla. Olen viime viikkoina ollut hämmästynyt sähköpostien määrästä tuolla mun työpaikassa. Mulle tulee aivan tajuton määrä meiliä päivittäin ja kaikki mielit tarkoittaa yleensä lisää duunia (kaikki puhelut toki vielä siihen päälle). No, vertaan tietysti vanhaan työpaikkaani, jossa suurin osa meileistä oli lähinnä jotain infoa jostain asiasta tms. Mutta ei se mitään, kivaahan se vaan on, että olen tarpeellinen ja jopa osaan jo nykyään jotain...

Kävin viikon puolivälissä mun entisessä työpaikassa. Pyytelin jälleen kerran entiseltä pomoltani työtodistustani, jota en siis vieläkään pyynnöistäni huolimatta ole saanut. Tarvitsee kuulemma apua osaston esimieheltä todistuksen kirjoittamiseen. Menin sitten entiseen työhuoneeseeni kaveria morjenstamaan ja kappas: siellä pöydällä oli paperi, jossa on edelleen meikäläisen nimi ja valokuva. Tuota paperia lähtee kuulemma edelleen päivittäin kentälle useita kappaleita. Ja mähän tosiaan olen ollut poissa sieltä vanhasta paikasta vasta 5 kk... No, otin sitten paperin kouraani ja hipsin uudelleen entisen pomoni luo. Esitin toiveen, että josko uusisi osastonsa paperit ja poistaisi minut sieltä kuvista... Taisin mennä todella huonoon aikaan paikalle, koska sen vanhan paperin olemassaolon syyhän toki oli minun, ei hänen. Toisin sanoen sain huudot siitä hiivatin paperista! Jos mulla olisi jo ollut työtodistus tuosta vanhasta paikasta, olisin varmaan sanonut pomolle mihin se voi sen valokuvallisen paperin työntää... Oli kuulkaa mahtavan upeeta poistua paikalta ja todeta, että onneksi en ole tulossa sille osastolle töihin seuraavana päivänä. Toisaalta mua säälittää se mun entinen pomo, koska paineet on todennäköisesti erittäin kovat. Pomokin ollut tuolla töissä vasta puolisen vuotta ja hermo pinkeenä näköjään jo nyt. Mutta olinkohan mä nyt kuiteskaan oikea osoite avautua? Olen siis poistunut tuolta viime syksynä erittäin sopivaan aikaan.

Ai juu. Veroehdotukset lojahti postiluukusta. Palautusta tulossa muutama satanen. Ja vielä kun ilmoittelen matkakulut, niin pari satasta todennäköisesti lisää. Saa taas ostella joululahjoja... Juma, vielä ei ole edes kesä ja meikä jo höpöttelee joululahjoista!

Nyt tää lähtee odottelemaan Tanssii tähtien kanssa -ohjelmaa. Mukavaa tulevaa viikkoa kaikille!

Lisbetti haastoi minut seuraavaan:

Voi voi ja lämmin leipä. Olen ollut pinna kireellä perjantaista asti yhden etenemättömän työasian takia. Liian monta sopankeittäjää, joten tää meinaa maanantaina ottaa ison roolin asian suhteen ja pistää homman eteenpäin alkuviikosta. On se nyt kumma, jos asiaa ei saada hoidettua. Tämän samaisen asian kanssa olen pähkäillyt jo kaksi viikkoa ja myös kaksi viikonloppua on mennyt asiaa pohtiessa, joten alkaa olla riittävästi tätä lajia. Hih, jotain kivaakin tiedossa. Mulle tulee huomenna taas yksi uusi työkaveri lisää. (kevään aikana on uudessa työpaikassani ollut kohtuullisesti vaihtuvuutta ja sama tuntuu jatkuvan) Kivaa tässä on se, että uusi työkaverini on mulle jo entuudestaan tuttu ja erittäin osaava ammattilainen. Ollaan meinaan tehty töitä yhdessä yli kuusi vuotta edellisessä elämässä. Yhdessä ollaan oltu monessa muutoksessa mukana ja naurettiin jo, että pistettiin sitten itsemme taas samaan jamaan... Siis keskelle muutosta, jota meidän työpaikassa isosti haetaan tällä hetkellä. Ei sillä, että tuntuisi yhtään missään. Työpaikkani on edelleen niin hauska paikka, että ei ole edes tosi.

Ai niin. Pinnan kireyttä ei tänään helpottanut yhtään se, että menin aamulla lisäämään autoni pissapoikaan vettä ja pesuainetta (kerrankin muistin!) ja keräsin samalla kourallisen tupakantumppeja autoni konepelliltä ja etuikkunan ja konepellin väliseltä muovi"kourulta". Oli sitten sujuvasti heitelty alakerran parvekkeelta tupakanjämiä, palavia sellaisia, mun auton päälle. Kivasti osa niistä palavista oli polttanut jälkiä siihen ikkunan alla olevaan muoviin, vai mitähän se aine nyt mahtaa olla. Kun se edellinen tupakanheittelijä myi asuntonsa, tuli tilalle samanmoinen. Edelliselle hemmolle en koskaan asiasta sanonut, mutta näille tulen sanomaan, kun sen sunnon omistavan naisen nään. Tuhkakuppia en silti taida viedä, vaikka mieli tekisi, vaan kysyn josko haluaa vaihtaa parkkiruutua kanssani... Tai sit mä rupean keräämään niitä tumppeja muovipussiin ja vien ne niiden postiluukusta sisään tai vaikka ihan käteen asti asunnon omistajalle. Tää on taas tätä mun älytöntä jorinaa, mutta olisi kiva, että autoni olisi kohtuullisessa kunnossa vielä silloinkin, kun vaihdan sen uuteen. Jokainen saa poltella tupakkaa mun puolesta omassa kodissaan niin paljon kuin haluaa, mutta mun ei mielestäni tarvitse ottaa toisten roskia siivottavakseni. Ja varsinkaan en tykkää siitä, että niillä muiden roskilla on vaikutusta mun omaisuuteen. Prkl.

Tää lähtee nyt kiukuttelmaan itsekseen jonnekin. Pesemään vaikka lattioita tai tekemään jotain muuta ruumiillista hommaa, josko sillä saisi kiukut katoamaan. Mukavaa tulevaa viikkoa kaikille.

Tein tässä juuri pari tuntia töitä kotona, vaikka ei pitäisi. Saan meinaan stressikohtauksen ihan justiinsa, kun harmittaa ja mietityttää yksi keskeneräinen työ. Eipä tuo tän päivän aikana selviä, kun itsekseni sitä pähkäilen, mutta pitää sitä aina sen verran itseään piinata...  Niin, että tässäkö sitä taas ollaan? Työ vie mennessään. Pitkää päivää koko työviikko pääsiäisen jälkeen, paitsi perjantaina, ja sama tahti jatkuu ainakin pari seuraavaa viikkoa, jollei ihan kesään asti. Ja kun ollaan taas kesäajassa, niin huomenna aamulla on jälleen rytmit sekaisin.

Perjantaina sain puolen päivän jälkeen soiton pojan koulun terveydenhoitajalta. Poika oli makoilemassa terveydenhoitajan sohvalla, kun oli lyönyt päänsä tantereeseen tosi kovaa leikin tiimellyksessä. Siispä lähdin jo alkuiltapäivästä töistä hakemaan poikaa kotiin. Poika saanut lievän aivotärähdyksen, mutta vointi on tällä hetkellä erittäin hyvä. Olemme viettäneet rauhallisen viikonlopun elokuvia katsellen.

Edelleenkään ei ole juuri mitään kirjoitettavaa. Mitään erityistä ei ole tapahtunut eikä ole mitään huikeeta odotettavissakaan. Työasioissa kaikkea kivaa sentään, mutta niitä en tänne viitsi/voi kirjoitella. Ollaan ihan tuota pikaa huhtikuussa ja kevät toivottavasti tekee tuloaan. Huomaankohan mä tänä vuonna kevään ja kesän vai tajuankohan taas vasta juhannuksena...?

Pari viikkoa sitten Hesarin kuukausiliitteessä oli juttu makutottumuksista. Joku toimittaja harjoitteli suolakurkun syömistä, kun ei ollut koskaan oppinut sitä syömään. Toisin sanoen ei tykännyt suolakurkuista. Mua se juttu nauratti. Johtuu varmaan omista traumoista.

Lapsille aina sanotaan, että kaikkea ruokaa pitäisi ainakin vähän maistaa, että tottuu eri makuihin. Minä en lapsena edes suostunut maistamaan, jos esim. ruuan ulkonäkö oli jotenkin epäilyttävä. Nykyään maistan kyllä ihan melkein mitä vaan, mutta en silti tykkää kaikesta tarjolla olevasta... En mielelläni syö mitään, missä on kookosta. Bounty-suklaa (vieläköhän sitä myydään?) on aivan kauhistus. Kaikki leivonnaiset, joissa on kookosta, jäävät syömättä. Keitto, jossa on kookosmaitoa, jää lautaselle. Ja joidenkin mielestä suuri herkku: kookosmaito suoraan kookospähkinästä jää kyllä meikäläiseltä hörppimättä. Sitten: punajuuri viipaloituna tai kuutioituna ei uppoa. Syön punajuurta kyllä esim. jouluna rosollissa ja punajuurisalaatti menee, mutta muuten... auts. Tämä on aivan varmasti joku lapsuudesta jäänyt trauma. Olin joskus viiden ikäisenä kaverilla syömässä ja siellä laitettiin lautaselle punajuurta. Ja syötävä oli, vaikka ei tykännyt. Enpä syö enää, kun en kerran tykkää. Sienet on mulle vähän samanmoinen kuin tuo punajuuri. Vedän hyvällä ruokahalulla täytettyjä herkkusieniä grillistä ja sienipiirakkaa, mutta sienikastike tai paistetut kanttrellit jää lautaselle. Tätä en kyllä osaa edes selittää, mutta näin vaan on. Maksaa en syö myöskään, en missään muodossa.

Olishan näitä vaikka kuinka kun ryhtyy miettimään. Ja muutamia hauskoja tapauksia kaveripiiristä. Yksi ei syö makaroonilaatikkoa, jos joutuu sen itse lämmittämään. Kylmä makaroonilaatikko kuulemma haisee niin pahalle, että ei pysty ottamaan sitä jääkaapista ja pistämään mikroon. Toinen syö tuoretta paprikaa, mutta pizzassa ei parikaa saa olla. Kolmas ei syö mitään muuta merenelävää kuin kalaa. Ei katkarapuja, ei simpukoita, ei mustekalaa. Eikä ole noita edes koskaan maistanut. Tämä samainen tyyppi ei syö myöskään sieniä missään muodossa. Tää kolmas on muuten mun mieheni, joten arvatkaas mikä kina välillä on ollut pizzan vuoksi. Mä kun tykkään katkaravuista ja simpukoista pizzassa. Lapseni ei varmaankaan ole vielä saanut mitään hirveitä traumoja mistään ruuasta, mutta maksasta hänkään ei pidä. Kaikki muu on uponnut ainakin toistaiseksi.

Ruoka-asiasta muuhun elämään. Töitä on painettu ja edelleen viihdyn loistavasti. Alkaa oma toimenkuvakin vähitellen muotoutua ja homma hoitua hieman helpommalla kuin aluksi. Kivaa siis edelleen. Lapsen luokkaretkiasiaa hoidettu nyt siihen pisteeseen asti, että lapset pääsevät valitsemaan itselleen mieluisinta luokkaretkiohjelmaa. Luokkaretkikohde, päivämäärä ja bussi on jo varattu, ja ohjelmaksi on olemassa kolme eri vaihtoehtoa. On tässä ollut melkoinen homma saada asia tuohon pisteeseen asti.

Ja mitä muuta. Eilen olin Pete Seppälän keikalla Topparissa Vantaan Myyrmäessä. Kivaa oli, mutta taas muistin, miksi en enää käy baareissa. Eli Toppariin ei ihan heti tee mieli uudestaan. Tosin en olisi mennyt eilenkään, jollei sitä Peten keikkaa olisi ollut. Mulla oli keikkaseurana entinen työkaverini, ja joitakin sen miespuolisia kavereita liittyi seuraan myöhemmin illalla.  Ei yllättänyt yhtään, kun jokainen hemmo kommentoi, että "voi ny... joku Pete Seppälä..." Kyllä oli kavereiden ilme näkemisen arvoinen, kun Pete tauolla istahti meidän pöytään höpöttelemään. Ei meinannut pokka pitää meikäläisellä. Ja jo sitä oltiin heti kättelemässä ja juttelemassa ties mitä. Hauskaahan se vaan on, kun kaverit tajuaa, että Pete on loistotyyppi. Ja kyllä siellä jollain jalkakin taisi vipattaa parhaiden biisien tahdissa.

Näillä eväillä toivottelen kaikille mukavaa huomista palmusunnuntaita. Olettehan muistaneet varata palkkaa virpojille?

Kauhiaa, kun minusta on tullut ilkeä! Mä olen niin kiltti töissä ja kotona, mutta tuntemattomille pitää sitten avautua...

No, olen samasta asiasta jaaritellut täällä ennenkin: myyjät, jotka kaupittelevat tuotteitaan puhelimitse. Molemmat henkilökohtaiset puhelinnumeroni on salaisia, joten niihin tulee enää harvoin mitään kaupustelusoittoja. En meinaan nykyään enää laita puhelinnumeroani mihinkään tilauslappuihin tai muihin. Mutta mutta... Nykyisen työpaikkani kännykkänumero on työpaikan ja minun nimelläni kaikkien saatavilla, myös lehtikaupustelijoiden. Tiesin tämän toki, koska paikallislehdestä soitti myyjä jokin aika sitten. Silloin hämmästyneenä kysyin, että miten ihmeessä soitti mun työnumeroon ja myyjä kertoi välittömästi poistavansa numeron niiden tiedostoista (joihin olivat sen ihan itse etsineet/kysyneet tod.näk. numerotiedustelusta tai mistä lie ne niitä numeroita hankkii) ja pyysi vielä kohteliaasti anteeksi. No, tänään sitten kesken työkiireiden puhelin soi ja vastasin niin kuin normaalisti töissä teen: Firman nimi, osasto ja oma nimeni. "Täältä lehdestä se ja se hei!" Tällähän naksahti heti nupissa. Ryhdyin ilkeäksi, vaikka työtäänhän se myyjä siellä vain teki. Kysyin, että onko niillä tapana yleensäkin soitella ihmisten työpaikoille ja työnumeroihin tarjotakseen henkilökohtaisia lehtitilauksia. Vastausta en edes halunnut kuulla vaan jatkoin räyhäämistä, että en todellakaan tilaa yhtään mitään työnumeroon soitettuja lehtiä ja antaa olla viimeinen kerta, kun teiltä soitetaan mun työnumeroon ja numero on poistettava niiden tiedostoista ja etkö kuullut kun vastasin yrityksen nimellä puhelimeen ja niin edelleen. Tyttö-parka siellä toisessa päässä ei saanut sanaa suustaan. Ei se tosin saanut suunvuoroakaan, joten pahahan siihen on väliin yrittää jotain sanoa. Ikinä, siis oikeasti  koskaan aiemmin, en ole ollut puhelinmyyjälle noin ilkeä! Olen aina (valehtelen: kerran aiemmin olen sanonut rumasti myyjälle, joka ei itse osannut käyttäytyä) hyvin kohteliaasti kiitos ei ja kiittänyt soitosta. Kaikkein hauskinta tässä jutussa on, että olisin aivan varmasti jatkanut lehteni tilausta, jos soitto olisi tullut toiseen aikaan ja kotinumeroon! Että tällälailla. Harmitti sitten loppupäivän tuokin episodi, koska ei ole ollenkaan minun tapaistani.

Muuten onkin ollut vaan kivaa. Poika ollut koko viikon mökillä ja minä nauttinut itsekseni olemisesta. En ole tehnyt yhtään mitään koko viikkona. En edes käynyt kaupassa kuin vasta tänään. Välillä on niin kiva vaan olla. Ja tänään oli aivan kuin olisi jo kevät. Aurinkoa, kuusi astetta lämmintä eikä lumesta tietoakaan. Ihanaa, Leijonat, ihanaa! Kohta on oikeasti kevät, tulee lehdet puihin ja sitten onkin jo kesä! Ensimmäistä kertaa moneen vuoteen en ole tähän aikaan vuodesta aivan rättipoikki työnteon vuoksi.

Mahtavan upeaa viikonloppua rakkaat kanssaihmiset! Ja anteeksi lehtimyyjä, että  käyttäydyin huonosti puhelimessa...

Uusi pohjani on Sohvapotulta, kun mansut hävisi näkyvistä... Nyyh.